Seuraa syvällistä(?) pohdintaa ja pinnallista avautumista elämästä. Epäkohdista.
Luulen saaneeni tällä viikolla kaksi vuotta sitten alkaneen savotan jälleen askeleen eteenpäin. Sen savotan, jonka "aiheuttaa" luovuttamalla. Väsymällä. Nostamalla kädet pystyyn ja rakastamalla itseään.
"Eihän sitä kukkaan pyörälläkkään opi ajamaan kaatumatta alusa muutaman kerran rähämälleen? Laastari poloveen ja takasi pyörän selekään."
Tuon yllä olevan kirjoitti yks kaveri feispuukissa oman yritystoimintansa lopettamista käsittelevässä kommentissaan. Ei sitä tuon paremmin voi enää sanoa!
Jonain päivänä kirjoitan elämänkerran. Nyt huikeassa 35 vuoden iässä uskallan nimittäin väittää, että olen nähnyt elämää paljon enemmän kuin moni 6-kymppinen. Optimismi on vähentynyt vuosien varrella. Tilalle on tullut realismi.
Pessimistiä minusta ei saa tekemälläkään!
No. Nyt alkaa olla aika kypsä seuraavalle savotalle. Siitäkin tulee pitkä ja kivinen tie, mutta mitäpä äiti ei lapsensa eteen tekisi.