Ruskot ja paskot

Puhelimella näpsittyjä kuvia aamulenkiltä. Laatu on ihan onneton, mutta toivottavasti tunnelma välittyy...

Pikkuakka on sellainen earlybird, että empäs tiedä miten näiden lenkkien sydäntalvella käy. Tänään jo meinasin tuskastua odottelemaan päivän valkenemista. 

Lumi vaan antaa odottaa itseään. Muutamia "styroxpalleroita" sateli kyllä joo mutta ei mitään autuaaksi tekevää...

 

Kummi"poika" / Pikkuakan kummi kävi eilen ja ilmoitti, että meillä haisee koira. No onkos tuo ihme, kun käytävän mattokin alkaa varmaan kohta haukkumaan. Lunta sais tulla! Mää haluan puhtaat matot lattiaan!

Tuli tuosta haukkumisesta mieleen, että näitä tämän kylän raitteja on tullut nylkättyä kävellen ja juosten nyt semmoset 10vuotta aika tarkasti. Ajan kulumisen huomaa hiljenevissä pihoissa. Itsehän sitä ei vanhene missään nimessä... 

Tänään pistin merkille, kuinka erään suomenpystykorvan ääni oli jo käheä ja olemus kulahtanut. Jokin aika sitten huomasin erään laumanvartijan poistuneen. Vielä joitain vuosia sitten nuori ja virkeä vartija muisti ilmoittaa kaikki kulkijat. Nyt on jäljellä vain osin purettu häkki. Surullista.

Mutta se lumi. EI näy ei kuulu. Jään jännänä odottamaan oppiiko tuo räsymatto haukkumaan vai keskittyykö se ainoastaan haisemaan... tai sitten luovutan.

Pitsipyykkiä

On olemassa oikeastaan kaksi ihmistä, joita saan kiittää siitä, että käsillä tekeminen on mun juttu. Toinen, neulomisen ja virkkaamisen opettaja on tai oli mummuni.

Toinen on nyt jo edesmennyt iltapäiväkerho / nuokkariohjaajani Anita. Anita opetti iltsussa kuinka paperi vääntyy ja kuinka tulitikkuja tai nahkaa voi hyödyntää rakennelmissa.

Viimeisinä vuosinaan Anita oli kova täti kirppistelemäänkin. Tähän muuttaessamme mulla oli tanakka visio yhdestä jutusta, johon tarvittiin tai tarvittaisiin paaaaaljon pitsiliinoja. No Anitaltahan niitä tietty löytyi.

Liinat on kertaalleen värjätty harmaaksi ja kloritissa ne saivat tuon possun punaisen sävynsä. Uudet "pyykit" siis eteisen pyykkinaruilla

Meijän eteinen, ikuinen murheenkryyni kotimme käyntikortti. Huone johon paistaa aurinko oikeastaan aina. Muuta hyvää siinä ei sitten olekaan...

Tuon pistorasian toiminta on edelleen suuri mysteeri. Itse asiassa se vaipuu aina unholaan.

Tuossa tilassa pitäisi tehdä paljon. Kattoon kirppikseltä löytynyt lamppu toi hieman jo valoa porstuamasennukseen

Mutta tämä nurkassa komeileva ilmavaiva masentaa iloisemmankin wannabesisustajan.

No jos sitten, kun rapalkelit loppuu...ehkä... koittais taas keksiä tälle jotain.

Pöllönsilimä

Tuliskohan siitä potkua persiille, jos alkais pitää laihdutusblogia? Pakottaisko se tekemään läskin asian eteen jotain, jos pitäis kehittää jotain kirjoitettavaakin aiheesta?

Säästän teidät tältä asialta... melkein.

Vaikkakin hätäsektio antoi omat, tujut mausteensa toipumiseen, se ei tarkoita ikuisia mahamakkaroita. 

 

Siitäkin tai tästäkin huolimatta ja sen takia olen päättänyt olla uusimatta vaatekaappini sisältöä täysin ja julistankin itselleni kisan. (Voiko itseään vastaan kilpailla?)  Pikkuakan 1vee synttäreihin, tammikuun viimeiseen päivään armon vuonna 2014 mennessä olen palauttanut itseni "kiloihin ennen raskautta". 

 

En ole ylipainoinen. En ole ollut koskaan. Olen vain h**vetin itsekriittinen. Ollut aina.

Tämä akan kutistus-hanke tarkoittaa miinus 7,5% - 10,4% painosta, eli miinus 5-7kg.

Paljosta ei ole kyse. Ainoastaan itsekurista ja sen puutteesta. Nih.

No. Aamun starttasin Pikkuakan kanssa tunnin kävelyllä upeassa auringonpaisteessa. Lunta meillä ei ole kuin väriksi. Tuuli oli melkoisen rapsakka ja pakottikin miettimään reittejä ettei Pikkuakan naama jäädy rattaissa.

Lenkki on tehty ja nyt voikin sitten todeta että voi pöllönsilimä! Eiku ompelemaan!!

No on sitä ootettukin!

Meinasin kirjoittaa, että olen odottanut tätä kuin Kokkomikko joulua. 

Kuka on tai oli Kokkomikko??!

 

Meille Eskuriin tulee vihdoin tie! Vihdoinkin todellista vastinetta kiinteistöverolle tiemaksulle!

Kiinteistöverolle sitä vastinetta ei ole saatu. Auraukset loppuvat kunnan toimesta, mutta vielä kaksi talvea saamme rämpiä hangessa, koska kunnan kilpailuttama urakoitsija auraa todella huonosti...

Vaahtera riisuu

Pitkästä aikaa pihahommissa Pikkuakan tirsojen aikana... ja iltapäivällä päikkäreillä jatkuu. Satakoon vettä ja olkoon vaan vain pari asetta lämmintä. Kroppa huutaa liikettä ja keuhkot happea. Viime ajat olen mököttänyt toimistossa koulutehtävien parissa.Koulu on itse asiassa karhunnut aika paljon aikaa nyt, mutta onneksi talvella helpottaa. Muilla alkaa yrittäjyysopinnot :)

Menin siis kameran kanssa kuvaamaan kamppeensa riisunutta, nahkansa luonutta vaahteraa...

...ja palasin mielessäni heinäkuuhun 2011, aikaan, jolloin Eskurista tuli kotimme ja aikaan, jolloin pihan sisääntulo näytti tältä ja talokin oli vihreä.

Kesä 2011 meni töissä aamusta iltaan. 2012 kesä mulla meni nukkuessa... kevyttä keltarauhashormonin aiheuttamaan väsyä oli ilmassa. 2013 Pikkuakkaa hoivatessa, koulussa, työhommissa... helteessä.

Nyt syksyllä 2013 kahden vuoden jännittäminen ja jonkinasteinen motivaatiopula (kts. edellinen postaukseni) on päättynyt. Eskurin "ehostaminen" jatkuu täydellä teholla ja nyt voi kuitenkin jo sanoa tuon edellisen näkymänkin jo hieman muuttuneen. Punainen loota been seinustalla ja betonilaattakasat ovat...hmmm... läsnä. Kivien pyöritys on vaiheessa ja sitäpä tänäänkin teen.

Maalaukset jatkuvat ensi kesänä samaa vauhtia rännien uusinnan kanssa... ai houp!

Mihimpä tässä kiire. Valamiisa maalimasa!

Pähkäilyä elämästä

Seuraa syvällistä(?) pohdintaa ja pinnallista avautumista elämästä. Epäkohdista.

Luulen saaneeni tällä viikolla kaksi vuotta sitten alkaneen savotan jälleen askeleen eteenpäin. Sen savotan, jonka "aiheuttaa" luovuttamalla. Väsymällä. Nostamalla kädet pystyyn ja rakastamalla itseään.

 

"Eihän sitä kukkaan pyörälläkkään opi ajamaan kaatumatta alusa muutaman kerran rähämälleen? Laastari poloveen ja takasi pyörän selekään." 

 

Tuon yllä olevan kirjoitti yks kaveri feispuukissa oman yritystoimintansa lopettamista käsittelevässä kommentissaan. Ei sitä tuon paremmin voi enää sanoa!

 

Jonain päivänä kirjoitan elämänkerran. Nyt huikeassa 35 vuoden iässä uskallan nimittäin väittää, että olen nähnyt elämää paljon enemmän kuin moni 6-kymppinen. Optimismi on vähentynyt vuosien varrella. Tilalle on tullut realismi.

 

Pessimistiä minusta ei saa tekemälläkään!

 

No. Nyt alkaa olla aika kypsä seuraavalle savotalle. Siitäkin tulee pitkä ja kivinen tie, mutta mitäpä äiti ei lapsensa eteen tekisi.

 

Lisää köökiä

Vasta (vai jo?) toinen syksyinen päivä. Viime viikolla lämpötila oli vielä yli +15...

 

Jossain kohtaa keittiötä suunnitellessa mulla kävi mielessä, että josko avohyllyt sittenkin on ihan huonot. Näin reilu 2v myöhemmin olen niihin edelleen oikeinkin tyytyväinen.

Astiahyllyllä on Finelit, Riihimäet, Iittalat ja Ikeat sulassa sovussa. Kaikki sointuvat toisiinsa ja istuvat samaan kattaukseen.

 

Lasitasseille pitäisi löytää uusi sarja. Tiimarista (!!) pari vuotta sitten löytyneet savun harmaat asetit paukahtelevat yksitellen halki tiskikoneessa ja niitä on jäljellä enää vain muutama. Lautasia kuitenkin meillä käytetään voileivän alla ym ihan päivittäin. Ideoita?

Mausteet ja kuivamuonat ovat näppärästi käsillä ja mistään päin torppaa ei löydy sellaista maustepussimuhjukaaosta.

Muna ei ole vieläkään kuoriutunut.

Ja kirppislöytöperhoset ovat seinällä edelleen. Yhtä kauniina kuin ostaessakin

Keittiö on kodin sydän. Mää kuitenkin luulen, että meillä se on tämä keittiön radio. Aina äänessä :)